Kun näillä leveysasteilla saa kerrankin lunta, on vain yksi paikka, mihin pitää mennä. Yleensähän näitä siikritspotteja ei pahemmin jaella, mutta olen niin höveli kaveri, että tässä nyt Jasmon blogin seuraajille paljastan huippumestat heti Jämsän kulmalta. Nimittäin, naiset ja herrat, saanko esitellä: Oravivuori. Niin, minustakin nimi on hieman optimistinen.

Oravivuoren entry on jännittävä ja kuumottava

Tämän postauksen kuvat tarjoaa Nokian X6 laatupuhelin ja sommittelusta vastaa Matsolainen.

Sitten asiaan. Koska torstainen ripsakka kymmenen asteen pakkaskeli tyynenä auringonpaisteena piti kuluttaa kantamalla toimiston kamoja paikasta x paikkaan y, valittiin sopivaksi ajanhetkeksi työntyä Oraviin sunnuntai, jolloin oli aste lämmintä ja ripisteli vettä, sekä tuuli. Ilmankosteus oli ainoastaan 98%. Auringon noususta tai laskusta ei sinä päivänä ollut tietoa, ensin oli harmaata ja sitten hieman harmaampaa. Tietysti kun suomalainen on kerran päättänyt, että nyt lähdetään hiihtää putikkaa, niin sillo mennään, vaikka sataiski vähän vettä ja kaikki lumet on tippunu puista.

Joten ei muuta kuin housuja jalkaan, monoja kii ja skiniä suksenpohjaan. Reinojen talvikenkäominaisuuksista täytyy mainita tähän hätään sen verran, että niitä ei ole.

Kamoja fiksailis. Onko sillä vaipat vai pökäle pöksyssä?

Oltiin kuultu vähän huhuu, että ladun avaaminen on leveellä suksella helpompaa, niin otettiin matkaan sitten vähän leveemmät sukset. Ei muuta kuin reppu selkään ja matkaan. Tässä vaiheessa jo oltiin tajuttu amatöörimäisyytemme. Nimittäin jotain puuttui, se tärkein. Nimittäin eväät. Ei ollut edes suklaata mukana. Millä nyt palkita hikinen lihapulla mäen päällä? Ei ollut muuta kuin vettä. No, ei auttanut siinä laittaa mieltä matalaksi, ei muuta kuin vaaraa kohti!

Luntahan siellä oli. Märkää-, raskasta- ja skinin pohjaan tarttuvaa lunta. Mutta paljon. Tai no sillai paljon että yli polven. Onhan se aika paljon. Lisäksi tuntui siltä, että sille polulle, mitä pitkin skinnattiin (merkitty), oli tuuli ainakin paikoittain pakannut jopa enemmän lunta kuin muualle. Paras skinnausreitti siis: polku. No, siinähän se meni mukavasti sen jälkeen, kun päästi matson ajattaa latua, perässä vaa löpsötteli, varsinaisesti jyrkkää tai vaikeaa skinnausta ei ollut, edessä oleva joutui vaan raskaaseen lumeen tallomaan uran. Takana saattoi ihan rauhassa pelata taskubilistä.

Koska arvaan, että tämä postaus innoittaa muitakin menemään kyseiseen paikkaan, niin annan reittivihjeitä. Lähtekää siitä, mistä reitti on merkattu lähteväksi, seuratkaa punaisilla tapeilla huonosti ja satunnaisesti merkattua reittiä, ja ottakaa sitten näreen vierestä vasemmalle.

Siitä vasemmalle

Sitten saavutaankin portaille. Nämä portaat on ikävät, mutta ei lähellekään samanlaiset tappajaportaat kuin mitä Pyhän takamaastoista löytyy. Portaat olivat aika loivat ja helpot kulkea vaikka olisi suksetkin olalla!

Oravivuoren portaat pääsee helposti vaikka sukset olalla

Portaiden yläpäässä on kannustusviitta, enää 200m matkaa maaliin, jos vain osaat arvata mihin päin pitää lähteä. Jälkiä ei paljon ollut seurattavaksi, viimeksi ennen meitä Oravivuorella oli käynyt vieraskirjan mukaan kaksi slovenialaista (tai vast) tammikuun puolessa välissä. Sen verran metässä oltiin, että autojen pärinää ei kuulunut, ainoastaan harvakseltaan maajussin haulikon pamahdus, kun jahtailee siellä yksityistietä käyttäviä kalastajia.

200m maaliin ei ole pitkä matka, vaikka lunta olisi paljon, suunta epäselvä ja korkeuseroakin parikymmentä metriä. Niinpä heti kohta edessämme siinti Oravivuoren näköalapaikka ja joku vuoden 1870 kolmiomittauspaikkojen mersu.

Oravivuoren toppi ja näköalatorni, näköalatorni 200m merenpinnasta

Sehän ei auttanut kun rapsutella sukset pois jalasta, tärräyttää skinit reppuun, hörpätä vettä ja kavuta torniin.

Älä kuvaa sen persettä, sillä on tyttöystävä!1

Topistahan näki kauas, mutta ei laskulinjaa.

Joku näkymä

Kaikessa tuossa keekoilussa ja tuossa urpoilussa alkoi tulla nälkä ja kylmä, niin oli aika alkaa kattomaan sitä laskulinjaa, mitä varten tänne kiivettiin. Toppi on tosiaan melkein 200m merenpinnan yläpuolella, mutta se ei kyllä paljon lupaa. Yhdessä suunnassa on loivaa / tasaista, se on suunta josta lähestyttiin. Toisessa suunnassa on avokalliojyrkänne. Näiden välissä on louhikkoinen kumpuileva kolihenkinen offari, jossa periaatteessa voi tehdä käännöksiä. Jos luistaisi ja lumi ei olisi noin raskasta.

Tavallaan voisi olla järkevää voidella sukset muullakin, kuin apteekista saatavalla parafiinillä, ilmeisesti siinä ei luisto-ominaisuudet ole aivan tappiinsa hiottuja. Tietysti sekin voisi auttaa, jos olisi joskus jaksanut siklata pois sen voidekerroksen sieltä pohjasta. Tämän lisäksi vielä huonosti paikatut reiät suksen pohjissa eivät ainakaan paranna luistoa. Kokonaisuutena voidaan sanoa, että luiston minimioimiseksi on tehty lähes kaikki, mitä tehtävissä on.

Skinejäkin ilmeisesti pitäisi joskus huoltaa. Ehkä jopa uusien hankkiminen veljeltä sosialisoitujen skinien tilalle voisi tulla kyseeseen, tai sitten vain skinien puhdistus ja voitelu. Nimittäin huonostihan ne eteenpäin luistaa, tosin ei taaksekaan, plussakelissä myös keräävät lunta niin hitosti pohjaan, että kinnaaminen on jo suorastaan raskasta, ja myös vaikeaa jyrkällä, lumi kun ei siellä pohjassa oikein pidä..

Skinin pohjat jäässä, isot 10cm paksut lumipaakut jo raaputettu irti

No, kai se välineiden huoltaminen voisi tulla kyseeseen. Ehkäpä jos veisi suksen pohjahiontaan, niin polvivaivatkin vähenisivät? Ehkä. Ehkä teen niin.

No mutta, alamäkeen piti lähteä. No, alamäkeenhän lähdettiin. Tai ainakin yritettiin. Tämä oli ehkä huonoin offarilasku mun koko elämän aikana, jos ei lasketa sellaista, kun hauskana miehenä on laskenut jollain siirtymällä rinteen sivuun ja jäänyt siihen kiinni. Tällä seinällä oli muotoja, pieniä droppeja tasaselle, absoluuttisesti ei mitään pohjaa, lumet lähtivät suksijan mukana pois ja luistanut ei yhtikäs mihinkään. Onneksi ei ihan liimaa ollut, mutta takasnujussa suoraan sai sitten lasketella alas asti, tai ihan loppu piti kyllä lykkiä, vaikka vähän viettikin. Loppureitti vei maailman tiheimpään pajukkoon, mutta kun ei jäänyt arpomaan, vaan russuutti vaan läpi, niin hyvinhän tuosta selvisi. Laittakoon isäntä vaikka hirvivahingoksi.

Noniin, huippuu linjaa, huomaa käännös oikealla ja roppi, no melkein, siinä suoraan

No sitten kun tämän kaiken oli rämpyttänyt läpi, niin päästiin pellolle, josta pitää rämpyttää semmonen parisataa metriä autotielle. Jos pikkusen ois funtsinu etukäteen jotain, niin auton voisi sijoittaa tänne puolelle kukkulaa, jolloin laskun jälkeen olisi suoraan päässyt pois. Nooo, ei näitä niin tarkkaan kannata alkaa funtsimaan, tunteella vaan. Nälkäähän se vähän teki, mutta matkaa ei pitänyt olla viittäkään kilometriä takaisin autolle, tosin se tie, jolla nyt olla möllötettiin, ei autolle vienyt, eikä meillä oikein ollut mitään käryä, mihin tämä tie vie. Oikeaan suuntaan kuitenkin, niin ei muuta kuin monoa toisen eteen.

Matso ja Kattaisen marjat

Kun tie sitten tuli päätökseensä, oli aika kaivaa X6 monitoimilaite, eli mobiilitietokone taskusta ja avata ilmaiseksi ladattava Ovi Maps sovellus. Mr. Maps osasikin oivasti sanoa, että siitä vaan kun puskette 300m suoraan eteenpäin siellä metässä, niin toinen tie vastaan tulloo. No, ei kai sitä uskalla vastaankaan väittää, kun Suomen Ainut Toivo niin määrää, niin ei muuta kuin rämpyttimet jalkaan ja mettään. Tällä kertaa oli tasamaahiihtoa ja luisto niin huono, että skinit sai pitää rauhassa repussa.

Herra Ovihan ei palvelussaan mitään korkeuseroja näyttele, kun ei se niin tarkkaa ole noille automiehille. No niinhän siinä näinä päivinä kävi, että jontkahan siellä edessä olla murjotti. Vittiko siin on jo mielessä käyny, että kohta saa hikipaidan pois päältä ja autolla täysiä Shell Helmisimpukkaan, niin kyllä meintaa monttu vetää mielen mustaks. Onneksi aina on kiertoreitti tai suorareitti. Nimittäin Mäkiahot oli menneet ja rakentaa paukauttaneet pienen kesämökkitönöläisen, eli maatilan siihen meidän sijaintipaikan viereen. Siinä sitten arpaa heittäessä, että mennäkkö törkeesti pihan läpi, vai tallatakko munia myöten kuopassa, päädyttiin siihen, että ripee kotirauhan rikkominen on kivempaa kuin tunnin monttumöhinä. Siit sitä sit paineltii, niska pitkällä suoraan makuuhuoneen ikkunan alta. Sori vaan.

Siithän ei ollu enää seittemääkään kilometriä, vaan auto alkoi sitten tielle päästyä näkyä jo ennen pimeän tuloa.

Jasmo tallaa kohti lähtöruutua

Nonni, sit vaa vaatteita vaihtamaan, romut Vivaroon ja putki punasena lähimmälle Nesteelle seisovaan pöytään, jossa nälkäisenä voi tehdä mahdottomia ylilyöntejä. Niin tälläkin kertaa.

YHTEENVETO

Hauska reissu, jää lapsille kerrottavaa isän urpoiluista.
Hyvää
+ ulkoilma
+ kinnailuharjoitus
+ retkeily
+ rauhallisuus
+ hiljaisuus

Huonoa
- maatilarakentaminen
- laskeminen
- keli

Ja näin olympialaisten aikaan tietysti asia korostuu, kun Norjalaiset vievät mitalit ja suomalaiset eivät. Norjahan on noin miljoona asukasta pienempi läntti kuin Suomi, mutta olympiamenestys ei näemmä mene ihan käsi kädessä maan koon kanssa, ainakaan talviolympialaisissa, vai mitä sanoisivat kiinalaiset?

Suomalainen on herkästi Norjalle vähän kateellinen ja pahansuopa. Dopingiahan he käyttävät ja maastohiihdon voiteluun ilmeisesti 500 000 euroa tai kruunua lähtöä kohden (jäi kuulematta kumpaa, toivottavasti euroa!). Jääkiekossa ne ei pärjää, mutta kun Suomi ei päässyt Norjaa voittamaan, niin halpa lohtu. Mäkihyppelyssäkin pesevät, se oli jo kylmää. Entä alppihiihdossa? Niinpä.

Norjalaisilla ei varmasti ole myöskään Smegin kosketusnäppäimillä varustettuja induktioliesiä. He polttavat raakaöljyä suoraan kotona hellassa. Nimittäin, kuten hyvä norjalainen ystäväni, koodinimellä Turska, sanoi:

We’ve got oil

Ja mitäpä sitä kiertelemään, näinhän se on.

Mikään tästä, mitä olen tässä kertonut, ei rassaa minua pätkääkään. En osaa olla norjalaisille kateellinen ja ne muutamat joihin olen paremmin tutustunut Engelbergissä ja täällä Tampereella on ollu hyviä tyyppejä. Keskimäärin parempia ja älyllisempiä kuin ruotsalaiset, yhtään dissaamatta opas-Johania tai Peteriä, joka oli meidän kanssa reissussa nyt Levillä, puhun niistä muista ruotsalaisista.

Mutta se ruotsalaisista.

Sitten kun tajuaa, miten paljon paremmin kaikki Norjassa on, voi tutustua Ylen olympilaisten tulosseurantapalveluun. Ei kannata säikähtää, se pimpahtelee aina välillä, ei voi käsittää / tietää miksi. No, siitä sekasotkustahan näkee näppärästi, että missä mennään. Nooo, lopputulosten seurantaan ylellä on ihan hyvät työkalut. Se voitti sen 4-5 ja tää laskia did not finish. Mitalitaulukkoa Yle ei yritä edes pitää itse yllä, vaan linkittää suoraan Vancouveriin. Oikeasti olympialaisten tulospalvelukin linkitetään Yleltä suoraan Kanadaan, koska oma on niin huono.

No mutta ei se mitään, kanadalaisillahan on ihan oiva värkki. Jos haluaa seurata vaikka kurlinkia, niin sieltä löytyy hyvin kaikkea tietoa, esimerkiksi tieto siitä, että norjalaiset ovat huomenna semifinaalissa Sveitsin kanssa ja Suomella joukkuetta ei ole.

Mutta mitenkäs norjalaisilla? Norjassahan tulee televisiosta 500 tuntia olympialähetystä. Jos kisat kestää kaksi viikkoa, niin tuo on aika paljon. Vanhat valaankalastajat on myös sijoittanut kruunun tai pari heidän omaan tulosseurantaan. Jos katsoo mäkihyppyä, niin norjalaisten tulosseurannasta näkyy tuomareiden pisteet, hyppypisteet, yhteispisteet ja sijoitus 2 sekuntia sen jälkeen, kun suomalainen on nähnyt sen tv-ruudusta. Entä alppihiihdossa? Väliajat tulevat käytännössä reaaliajassa norjalaisten tulosseurantaan, kuten kyllä kanadalaistenkin. Mutta jotenkin kattavuudessaan tuo norjalaisten vehjes pesee Kanadan ja sitä ei enää kestä.

Norjalaisilla on vaan kaikki niin paljon paremmin.

Suomalainen veridoping-asiantuntija Tapio Videman sanoo Hesarissa, että hänen mielestään koko dopingtestaus pitäisi lopettaa. Tästä ideasta olen aiemminkin maininnut blogissani, kun herra Erkki Vettenniemi puhui samasta asiasta, mutta perehdytäänpä tällä kertaa siihen vähän syvemmälle.

Ensinnäkin olen Tapio Videmanin kanssa samaa mieltä. Dopingtestaus pitäisi lopettaa huippu-urheilussa, sillä mitään mieltä sen jatkamisessa ei ole. Tämä on kuin marihuanakielto Kaliforniassa (yli 50% väestöstä käyttänyt) tai verkkopiratismin vastainen taistelu ( hyvin tuntuu menevän). Käytetään yhteisiä rahoja sellaisen tapahtuman estämiseen, jota ei voi estää. Vähän kuin kulutettaisiin miljoonia rakentamalla metrin korkuinen rantavalli Thaimaahan, että seuraava tsunami siihen sitten pysähtyy.

Nimittäin urheilijat jäävät kiinni ainoastaan vahingossa ja silloin, kun antidopingtyö on saatu pidettyä salassa. Sitten katselemme kuvia itkevästä urheilijasta, jonka juomapulloon valmentaja oli varmaan sujauttanut jotain ja kaikki muut joukkueen urheilijat ovat kyllä puhtoisia eikä tämä ole järjestelmällistä.

Ottakaamme esimerkiksi painonnosto. Vuonna 1984 olympialaisissa jäi paljon painonnostajia kiinni dopingista. Seuraavissakin olympialaisissa kärähdyksiä oli, mutta ainoastaan muutama. Seuraavissa olympialaisissa painonnostajista ei kärähtänyt kukaan. Kunnes Ateenassa 2004 dopingtestaus otti uuden askeleen ja kas vain, 12 painonnostajaa jäi kiinni dopingin käytöstä. Suoritustasohan nousi silti koko ajan.

Marion Jones, se naispikajuoksia, testattiin uransa aikana yli 200 kertaa. Voittajat testataan. Ikinä ei löytynyt mitään. Vuonna 2007 Jones tunnusti itse käyttäneensä dopingia, steroideja, epoa ja kasvuhormooneja. Tämä nainen testatiin 200 kertaa. Mitä tämä kertoo testaamisen mielekkyydestä?

Dopingtestaus tekee myös urheilusta tiedustelutoimintaa, kuten Lahden tapaus varmaan kaikille suomalaisille muistuttaa. Suomalaiset saivat väärää tietoa syväkurkultaan, eli siis että hemohessiä ei testata, ja hassusti kävi. Olikohan muilla mailla paremmat syväkurkut? K-P Kyrö on avoimesti kertonut kuinka paljon hiihtopiireissä käytetään dopingia, eikä pelkästään suomalaiset. Norjalaiset osasivat valita paremmat peiteaineet. Aamulehti – Joka toinen Lahden mitalihiihtäjä turvautui veridopingiin

Kun dopingtestaus on tällaista huitomista, tapahtuu kaksi asiaa: Urheilijoita leimataan turhaan, ilman mitään syytä (esim Suomen hiihtäjät) ja urotekojen tekijää ei uskota. Kuinka moni uskoo, että Bolt juoksee uusia maailmanennätyksiä ilman dopingia? Dopingtestaus pitää  yllä sellaista illuusiota, joka näyttää urheilijat partiolaisina ja toisaalta taas voimistaa uskoa dopingin hyötyyn.

Nimittäi jos alkaisit vetämään ihan kaikkea dopingia lääkärin ohjauksessa ja treenaisit kovaa juoksijaksi, niin luuletko että saisit edes SE-rajaa rikottua? Saatika kovempia ennätyksiä? Dopingtestaus antaa ihmisille sen kuvan, että dopingia käyttäneet urheilijat voivat vaan mässäillä kotona ja vähän ottaa hemohessiä ja käydä hakemassa kultaa 50 kilometriltä. Ei, vaan urheilijat treenaavat perkeleesti ja hyödyntävät lääketieteen kehittymistä ja mahdollisuuksia samalla. Tätä voidaan verrata vaikkapa F1-auton kehitykseen.

Nyt joku sanoo, että hän ei halua juoksuradoille punasilmäisiä F1-autoja. Että doping-testaukseen laitetut rahat ovat järkevää kulutusta. Koska muuten kaikki alkaisivat käyttää ja koska muutkin käyttävät niin homma vain leviäisi ja leviäisi. Marion Jones, 200 testiä. Nolla kärähdystä. Steroideja, epoa ja kasvuhormooneja. Mutta hän oli varmaan ainut niistä kilpailijoista, joka käytti, eikö niin? Ateenan kisoissa naisten 100m toiseksi tullut (Marion Jonesin jälkeen siis) Katerina Thanou lavasti yhdessä maamiehensä kanssa moottoripyöräonnettomuuden välttääkseen testauksen.. Ja nämä on vain näitä ilmiselviä tapauksia. Että dopingtestaus rajoittaa käyttöä? Ei.

Dopingtestaus erottaa urheilijat kahteen ryhmään, niihin joilla on huippulääkärit ja kontaktit ja niihin joilla ei ole niin hyvät. Dopingin salliminen vain asettaisi urheilijat enemmän samalle viivalle. Mutta entäs kun doping on terveydelle niin haitallista?

Onko doping terveydelle haitallista, jos sitä voitaisiin tehdä ihan päivän valossa ihan oikeiden ammattilaisten kanssa, eikä itse valmentajan kanssa pukuhuoneessa? Lisäksi miten tämä haitallisuus todetaan? Sitenkö, että jotkut urheilijat ovat kuolleet sydänkohtaukseen? Onko kenellekään tullut mieleen, että ihmisruumiin virittäminen, vaikka ihan luonnollisin keinoinkin, äärimmilleen voi olla aika kuluttavaa? Yleisurheilijat aloittavat säännöllisen treenaamisen 10 vuotiaana ja päivittäisen treenaamisen teini-ikäisenä, huipulla ei sitten muuta tehdäkään kuin treenataan ja kilpaillaan. Yritetään saada kropasta koko ajan kaikki irti. Jos levätään, levätään mahdollisimman tehokkaasti, jotta lihakset kerkiäsivät palautua ja niin edelleen. Onko tämä terveellistä? Millä tavalla dopingin käyttö on tästä epäterveellisempää, lääkkeethän on testattu ja suunniteltu juuri siihen käyttöön, mihin niitä käytetään. On eri asia vetää autotallissa hevosille tarkoitettua kasvuhormonia, jonka yks kaveri diilasi. Lex Hollo – Doping tappaa

Dopingtestaus, tai oikeastaan koko dopingin määritelmä, sotii huippu-urheilun ajatusta vastaan, jossa urheilijat pyrkivät kaikin keinoin virittämään suorituskuntonsa maksimaaliseen. On happitelttoja, korkealla harjoittelua ja niin edelleen. Sitten jotkut kravattimiehet ovat vaan päättäneet, että mitkä aineet ja menetelmät nyt ovat sallittuja ja mitkä eivät. Nykyään esimerkiksi kofeiini on sallittu aine, vaikka kaikki tuntevat sen piristävät ominaisuudet. Miksi veren hemoglobiiniarvoja saa nostaa korkean paikan leirillä, mutta ei lääkkeillä?

Mutta entäs ne lapset ja nuoret. Heitä kun halutaan suojella dopingin vaaroilta. Tähän en oikeastaan osaa sanoa mitään, koska nuorten urheilusta minulla on todella vähän mitään tietoa. Milloin siellä edes aloitetaan dopingtestaus? Voitaisiinhan dopingtestaus säilyttää nuorilla ja muutenkin “amatöörisarjoissa”. Mutta huipulla, F1-luokassa, meno olisi vapaata.

Dopingin salliminen tunnustaisi huippu-urheilun viihteenä, eikä minään liikuntaan rohkaisevana esikuvana. Salliminen myös antaisi huippu-urheilijoille tasaisemmat mahdollisuudet pärjätä ilman yksityislaboratoriota ja tiedusteluväkeä. Dopingin salliminen ei vaarantaisi urheilijoiden terveyttä sen enempää kuin nytkään, sillä nytkin dopingia käytetään ja toisekseen terveys on ainut resurssi mitä urheilijalla on. Jos terveys menee, urheilijan ura loppuu. Dopingtestauksen loppuminen myös lopettaisi nämä naurettavat kansanjuhlat, eli dopingkarnevaalit, joissa muutamia arvalla valittuja keskitason urheilijoita välillä uhrataan dopingjumalalle ja välillä joku isompi nimi myös.

Ja joskus joku ryssii isommasti ja palaa koko joukkue hiihtäjiä.

Muitakin blogaajia tämä asia on kiinnostanut, puolesta ja vastaan (myös muita linkkejä):
Vaiheinen – Urheiluviihdettä
Veikon blogi – Urheiluko pelkkää viihdettä
Vihreä Lanka – Doping laillistettava (dopingin käyttö ei ole kyllä laitonta, kirj. huom.)
Jari Porttila – Totuus dopingista
Kunto kortilla – Pyöräilyn juhlaa
Karhuherran murinat – Viihteen hinta (jos ette muita jaksa lukea, niin lukekaa tämä!)

Olisiko kenelläkään käyttöä? Sukset ovat 190cm pitkät, tarkoitettu 60-70kg, pohjasta hyvässä kunnossa ja ahkerasti voideltuna. Sukset on 10 vuotta vanhat. Niissä on Salomonin joku side, jotka sopivat sellaisiin monoihin, joissa on aivan etuosassa alla se koukku, nykyäähän monissa se on vähän taaempana.

Jos käyttöä ei omalle kohdalle ole, niin mitä näille voisi tehdä? Huuto.netiä katsoin, mutta sielläkin menekki on aika kyseenalaista. Tuntuu kurjalta laittaa ihan hyvät sukset roskikseenkaan.

Joku salomonin side, monoissa pitää olla lenkki kärjessä

Fischer SCS Skate on ollut aikoinaan ihan "kisasuksesta seuraava"

Kohta kutsuu mua kaasuhella lauloi jo Raptori aikanaan

Sen jälkeen kun vierailin Tahkolla ja taistelin lieden kanssa, olen päässyt keskustelemaan asiasta useidenkin ihmisten kanssa. Niinkin jännittävästä asiasta, kuin liedet, on kiva keskustella.

Periaatteessa keraaminen taso ja induktioliesi ovat loistavia keksintöjä. Minua ei ongelmat wokkauksessa haittaisi, puhtaanapidon helppous painaa enemmän laarissa. Induktioliesi ilmeisesti myös lämmittää kattilan nopeammin kuin perinteinen johtumiseen perustuva liesi? Näin minulle on kerrottu, faktoista en tiedä.

Hipaisukytkimien tai “kosketusnäytön” käyttäminen näissä liesissä on loogista, sillä saadaan maksimoitua puhtaanapidon helppous, kun lika ei mene kaikkien vääntimien väliin. Periaatteessa hellan toiminta on niin yksinkertaista, että käytettävyyssuunnittelua ei tarvita, kuinka tässä voitaisiin muka mennä vikaan?

Nähtävästi helposti. Tahkon Smegin kanssa hella laitettiin päälle siten, että ensin painettiin On-painiketta 2 kertaa (tuntui ottavan myös jos piti pitkään pohjassa), sen jälkeen valittiin aktivoitava levy omasta painikkeestaan ja sen jälkeen +/- nappuloista sai säädettyä volaa. Saatta olla että jotkut oikoreititkin toimivat, mutta noin luki ohjekirjassa(!). Vanhoissa helloissa on yksi ruuvi per levy, eikä muuta.

Itseäni vaivasi silloin se, että ilmeisesti hella meni aina pois päältä, jos pannu tai kattila ei ollut kunnolla levyllä. En tiedä johtuuko tämä tekniikasta jotenkin, mutta ainakin ääliömäiseltä se tuntui. Eräs ruuanlaittaja kertoi siitä, kuinka hänen induktioliedessään on 2h varokytkin, jos hella on yhtäsoittoa päällä yli 2h, se tulkitaan vikatilanteeksi ja hella sammuttaa levyt automaattisesti. Ei tarvitse ajatella kovinkaan monimutkaisia, kun voi jo huomata tilanteen, jossa levyn olisi syytä pysyä päällä yli 2h yhtä soittoa. Ruuanlaittaja kertoikin tulleensa salkkareiden jälkeen katsomaan raakaa ruokaansa ja ihmetellyt miksi hella ei ole päällä. Näppärää.

Mutta ylivoimaisesti oma inhokkini noissa helloissa on nuo kosketusnäppäimet, jotka ovat vielä niin lähellä levyjä, että ne kuumuvat, tavalla tai toisella. Joko laitat kuuman kattilan nappien päälle huomaamatta tai niiden päälle räiskyy kuumaa rasvaa. Lopputulema on, että poltat sormesi, kun yrität sammuttaa tai säätää levyjä. Rasvan kanssa saa vielä sellaisen bonuksen, että kun näppäinten päällä on rasvaa, niin ne eivät toimi, mutta sormet kyllä palavat.

Ja näitä pitää ehdottomasti muotivillityksessä ostaa, kun tämä on nyt sitä kaikkein siisteintä mitä keittiöönsä voi laittaa.

Jos Koli on Suomen Chamonix, niin Pyhä on .. Lapin Koli. Lumetukset kesken vaikka pakkasta on ollut ties kuinka kauan, ruuhkaa ei missään – tai ei oikeastaan juuri ketään missään. Tällä kertaa hiihtoretki oli poikkeuksellisesti hiihtopainotteinen ja viihde jätettiin vähemmälle – aivan kuin vaihtoehtoja olisi edes ollut. Niinpä hiljaisuus rinteissä ja jonojen puute oli viehättävä yhdistelmä.

Työntekijöilläkään ei ollut kiire. Moderni teknologia oli tehnyt hissimiehen turhaksi ja lipunmyynnissä jäbällä oli aikaa tarinoida laseista, kypäristä ja sitten kun huomasi, että meille pitäisi antaa alennusta kaikesta, niin hiihdosta, Pyhän mahdollisuuksista ja reikäisistä Sweetin housuista. Paikka haussa. Jotenkin ei edes yhtään ärsyttänyt, kun kaveri sanoi, että hinnat joilla kauppaa käydään lukee tuotteissa, että turha siun etelän hetelmä o tulla siihen hyppimään. No, Pyhällähän oli kaksi yhden hinnalla kampanja ja hiihdimmekin varsin järkevään hintaan, joskin meitä oli tyhmästi vain 3 kpl, niin ei saatu täyttä etua.

Hyvää hiihtoa Pyhällä tutkii Knomppi

Pakettiauto antaa mahdollisuuksia ylivoimaiseen gearin ylilastaamiseen, joten sitähän sitten otettiin. Tosin Matson hannaamisen takia ei otettu väkisinhiihtosuksia, vaikka tilaahan olisi ollut.  Vivaro kulutti matkalla vähän vajaa 8,5l/100km, joten siitäs saitte ituhipit!

Laskin koko reissulla tasan yhden rinteen. Rinnesuksia ei olisi siis tarvinnut ottaa mukaan, mutta tulipahan otettua. En kyllä laskenut tuotakaan rinnettä rinnesuksilla, vaan väsynein reisin M999 elaneilla. Mutta hyvän tuntuiset rinteet Pyhällä on. Jyrkät mäet ja vanha tuolihissi eivät olleet auki, kiitos tuulen, joten kovin montaa rinnettä en nähnyt, mutta profiili on mukavan vaihtelevaa, silti viettävää. Tosi mukavan oloista. Ehkä yksi rinneilta olisi voinut olla kohdallaan, mutta kun toimistotyöläisen reidet ja polvet on aivan valkoista lakritsia muutaman tunnin mettähössötyksen jälkeen, niin minkäs teet.

Nimittäin offarilaskua Pyhällä oli kivasti.

Matso & putikka & Pyhä

Pyhällä on kai kaksi paikkaa, mihin Turistitkin osaavat, Aittokuru ja Isokuru, tai jotain tuollaista. Isokuru oli sikäli tuulen armoilla (tai sinne meno), että jos sinne olisi menty, olisi se laskettu vain kerran. Mutta eipä menty, koska siellä ei saa liikkua suksin, joku kansallispuistohan se. Ja siellä Elan olisi ollut 25 milliä liian kapea suksi, joka olisi vaan jäänyt harmittamaan. Sumolla elämä olisi vaan niin paljon helpompaa, paitsi takaisin skinnatessa.. Lunta siellä vaikutti olevan paljon. Muodostelmien ja lumirakenteen perusteella voi ehkä heittää villin veikkauksen, että se tänä vuonna talven edetessä vielä humpsahtaa alas, kokonaan tai osittain. Kannattaa siis vähän varoa.  Joku maisemareittihän siellä alla menee.

Aittokuru ei sen sijaan ollut suojeltu ja soramonttumaista olemusta käytiin ihailemassa pari kertaa aivan pohjalta saakka. Lunta oli paikoittain todella paljon, mutta mitään varsinaisia pohjia ei ainakaan kivisillä alueilla tuntunut olevan ja sen kuuli. Erilaisia variaatioita siinä hiihtämällä saatiinkin kulutettua, ei yksi, eikä kaksi vaan kolme kokonaista hiihtopäivää. To-pe ei paljon ruuhkaa ollut, lauantaina oli jo muutama muukin, mutta ehkä 5.

Ja se oli outoa. Miksi siellä oli niin vähän offarityyppejä? Ja mikä niiden asennekin oli? Rinnekahviossa tultiin ehkä vaan heittämään läppää, eikä jurotettu ja mulkoiltu toisia, jotka melko varmasti just kävivät laskemassa yhden linjan iteltä pois. Paikalliset eivät käyneet katkomassa suksia ja muutenkin tosi rento meininki. Mitäs tämä on? Ei tämmöiseen osaa suhtautua. Pitäisi mennä itse kausariksi Pyhälle vähän ärisemään ja tuomaan sitä Ison Maailman meininkiä.

Knomppi hiihtää hyvää putikkaa, jossain Aittokurulaisen suunnalla

Keli ei aivan ollut täydellinen. Topissa tuuli ja keli oli sinkkinen ja kuvaaminen oli aivan turhaa, paitsi viimeisenä päivänä aurinko välillä vilahteli ja kannoin sitten kameraa mukana. Otokset nyt toimivat lähinnä todistusaineistona siitä, että putikkaa oli, vuoden hiihtokuvaa ei nyt ehkä saatu. Harmi kun ei paistanut aurinko, tosin kameragearissakin on jälleen vajausta.. Aina vähän edellisestä jäljestä sivummalle siirtyessä sai oman siivun, siinä olisi ollut kiva kuvatakin. Mutta opin taas paljon, kuvaamisesta.

Simo aikoinaan mulle on kuvaamisesta opettanut yhden asian, eli että kameralaukku kiinni kuvatessa rinteessä. No, se on hyvä neuvo. Alas laskevan kuvauskohteen (urpon) lumet kun heittää reppuun ja kameralaukkuun, niin seuraavat pari tuntia saakin istua MaailmanKuivaimen alla. No, no worries, mitään ei hajonnu ja muistutti taas, että perusasiat on perusasioita.

Pyhähän on joku 180km Rukalta. Tuolla lisäajomatkalla saa oikean tunturin, hyvän profiilin, mahdollisuuden offarivetoon ja hyvän rennon mestan. Minkä ihmeen takia me oltiin nytkin joulukuussa Rukalla?

YHTEENVETO
Kiitämme:
+ Profiili
+ Fiilis
+ Putikka

Moitimme:
- Saakeli kun jomottaa polvia, kun päivät seisoo ankkurihississä pohjat ruvella olevien läskien suksien kanssa
- Lippujen hinnat (päivä 33e)
- Hissimiehetön hissi, jolla Etelän Turisti ei osaa mennä yksin

Matson linja Pyhällä

Palataan asiaan paremmalla ajalla

Itse en ole mikään eläkeläisfani. Humppaläppä kestää ehkä yhden tai kaksi coveribiisiä, mutta ei juurikaan sen enempää. Olinkin ihmeissäni, kun kuulin että Eläkeläiset on lähtenyt ehdolle Viisuihin ja pääsivät aina superfinaaliin saakka. Sikäli kirjoitukseni on myöhässä, että kansan syvät rivit eivät äänestäneet Eläkeläisiä jatkoon, vaan jonkun murrehuokailubändin. Toki keskustelupalstoilla esimerkiksi euroviisut.yle.fi:ssä on jo tuomittu äänestysprosessi epäselväksi, epäläpinäkyväksi ja myöskään välitystietoja ei kaikille tekstiviestin lähettäneille koskaan tullut. Perussettii.

Valitettavasti kunnollista showta Eläkeläisiltä ei löytynyt Youtubesta. Biisistä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin se erottuu joukosta. Parasta niiden live-esiintymisessä kuitenkin oli se, että sääntöjä rikottiin mukavasti ja kun soittimet eivät kerta ole kytkettynä, vaan esitys tulee taustanauhalta, niin miksipä ei sitten joisi lavalla viinaa, takoisi lekalla soittimia, simuloisi seksiä soittimien kanssa ja niin edelleen. Koska show on tärkein, biisit on jo soitettu.

Katsoin finaalilähetystä jonkin verran nähdäkseni Eläkeläisten shown ja biisit oli kyllä juuri sitä tuttua huttua, kuten aina ennenkin. Siksi olisikin komeaa, kun Euroviisuihin olisi valittu Eläkeläiset, ei siksi että ne voittaisivat, vaan vahvistaakseen sitä kuvaa, että täältä Suomesta kajahtaa kaikenlaisia kummallisia vetoja Euroviisuihin, joista jotkut ovat jopa voittaneet koko shitin.

Mutta ei. Äänestyksen tai jonkun muun sekoilun jälkeen suomalaiset valitsivat jotain ihan muuta.

On muuten tuo lavashow aika uskomaton ja meininki huikea!

IE6 oli aikoinaan iso juttu. Tai täytyi olla, koska se on edelleen käytössä yli 15% surffaajista, yleisimmin juuri työpaikoilla. Viimeiset kolme vuotta (tjsp) se on ollut lähinnä pahin riippakivi ikinä. Mistään muusta selaimesta ei ole koskaan voihkittu internetissä yhtä paljon ja toivottu sen kuolemaa. Yleisesti voidaan sanoa, että yleensä IE6:ssa kaikki asiat toimivat eri tavalla kuin muissa selaimissa. Tai ei ollenkaan. Tai vähintäänkin oudosti.

Nyt kun Google meni ja teki sen, niin myös muut voivat seurata perästä. Ei Google tietenkään IE6:sta blokkaa hakumoottoristaan, mutta esimerkiksi Google Docs ei tule kauaa tuolla antiikkisella värkillä enää toimimaan. Miten paljon turhaa javascriptiä ja css:ää ja työtunteja voikaan vähentää, kun ei tarvitse enää IE6:sta tukea? Paljon. BKT nousuun.

Nyt lähdettiinkin vasta tammikuun loppupuolella käväisemään isohkolla porukalla Tahkolla, kun tiedettiin, että lumetusurpot ovat siirtyneet jo Pehkuun ja mäessä pystyy laskemaan ja näkee laskea. Niinpä avaruusalus nimeltä Nissan, jossa ei ole enää sähkövikoja, lähti liitämään matalalentoa kohti Tahkoa.

Kun maailma oli parantunut jo hyväksi paikaksi ja uudet yritysideat oli käsitelty, saavuimmekin parahiksi puolimatkaan, Vajaakosken ABC:lle. Siinä sitten safketta naamariin. ABC-burger on muuten varma veto. 800kcal annos ja nälkä pysyy poissa arviolta 55 minuuttia. Sitten onkin jo nälkä ja tekisi mieli lisää. Jos perän levittämisessä tarvitsee apua, niin vastaus on eibiisii-purker.

ABC-burgerin jälkipolttoja pidätellessä menikin sitten loppumatka ja Kuopion kauppareissu. Perillä odotti meleko komea ja hifi mökki, ensimmäisenä maksalaatikko mikroon ja kylpytakki päälle. Pahaksi onneksi puolukkahillon toimittaminen oli jäänyt jälkiporukan tehtäväksi, mutta nämä on näitä asioita, joista pitää olla valmis hiihtoreissuilla joustamaan.

Laitteet asuntoon oli valinnut täysi ääliö. Mikroaaltouunin etureuna oli täynnä nappeja ihmeellisillä kuvioilla, enkä koskaan tajunnut, mikä tarkoittaa mitäkin, painoin vain jotain ja käänsin ajan. Kai sillä olisi saanut maksalaatikkoon kauniin ruskean kuoren, jos olisi osannut käännellä ja painella nappeja. Olihan siellä ohjeetkin, joka on outo juttu, kun ajattelee että mökki oli TEKin mökki.

No, joku oli asentanut makuuhuoneisiin televisiot ja mac minit, lisäksi myös olohuoneessa oli tällainen kombinaatio. Onneksi mäkkiin oli kuitenkin asennettu joku käsittämätön Linux-himmeli, jonka ominaisuuksiin kuului hyvä Yatz-peli. Ulkoista ääntä ei saatu kytkettyä ineen, ei myöskään saatu soitettua ulkoiselta USB:ltä musaa, vaikka vehkeessä oli USB-liitäntä. Ja sen sellaista. Miten Linuxit nyt yleensä toimii. Ei mitenkään.

Käytettävyyden suunnittelija ei ollut kuitenkaan päästänyt meitä näin helpolla. Nimittäin pisteeksi iin päälle toverit oli virittäneet sellaisen Smegin hella/uuni-ratkaisun, että oksat pois. Olen huono suuttumaan. En suutu usein, enkä sitten osaa purkaa suuttumustani, kun se sattuu tapahtumaan. Suuttumus kasvaa sisälleni. Smegin hellaa aamulla käyttäessäni ja sen lopettaessa toiminnan kesken kaiken aloin miettiä synkkiä. Ja sitä puolivalmista munaa lutkuttaessani mietin että nyt kun saisin tuon suunnittelijan käsiini, niin vittu tapan sen. Oon melko varma, että meille ei tule kotiin kosketusnäytöllistä keraamista tasoa, eikä mitään muutakaan Smegin härpäkettä.

Noniin, jos sitten jätetään HetiValmis kiuas (joka ei olekaan hassumpi!) käsittelemättä, niin päästään siihen hiihtoaspektiin.

Kylmä siellä piti olla, niin ainakin lämpömittarin mukaan. Helsinkivahvistukset puhuivat jopa -26 asteen lämmöistä, tai sen puutteesta. Oikeasti ei ollutkaan kovin kylmä. Sen verran reilut housut tuli aikoinaan hankittua, että alle mahtuu vaatetta. Lisäksi yläosaan Matso diilas puolivahingossa minulle tuollaisen taukotakin, untsikkahenkisen, joka onkin todella lämmin. Sitten kypärä päähän ja lasit silmille, niin aika helposti pysyy lämpimänä, tosin vain sen 4-6 mäkeä kerrallaan.

Tahkolla mäet oli hyvässä kunnossa, ensimmäistä kertaa minun siellä käydessäni. Hiihtokin oli hyvää, tosin luisto pakkasesta johtuen aivan olematonta. Pysyi hallinnassa sukset, kun ei vauhti karannut. Ihan outo tunne oli noinkiin “jyrkkää” hiihtää, kun täällä tottunut tähän Sappee-urpoiluun.

Tirol, lauantai klo 12.50. Metson vahvistukset kuulevat HEIIII BEIBI – UH AH ja kaivavat kaljatuopin vierestä siniset sangat päähänsä, jossa on sinisiä ledejä, jotka vilkkuvat. Lähdemme laskemaan.

Hauska oli nähdä nykyisin pääkaupunkiseudulla vaikuttavia koulututtuja, nähtävästi jotkut ymmärtävät valmistuakin ja ihan hauska oli nähdä myös sotatuttua, vanhaa kunnon tekakuskia. Tarjosi vielä drinkinkin.

Maanantaina käytiin vielä väkisinhiihtämässä, kun pakkasta oli alle 20. Vihmeränä kaverina oikaisin umpihangen poikki ja hiihdin jään päälle nousseeseen veteen. Sukset umpijäässä lykin sitten loppumatkan takaisin kämpille..

Kotimatka menikin miettiessä sitä, oliko siivouskomero hyvä majoituspaikka ja että kuinka ne alennusprosentit lasketaan.

YHTEENVETO
Hyvää
+ asumus
+ kylpytakit
+ siivouskomeron majoituksekseen valinneet
+ hyvää hiihtoa
+ ei jonoja hisseillä
+ tutut
+ alennusprosenttien keräys

Huonoa
- siivouskomeroasujien valitus
- no vähän kylmä oli
- käyttöliittymäsuunnittelu